Olen työssäni ja arjessani kohdannut ihmisiä joiden elämää määrittävät tilanteet, joissa suru on ollut hyvin keskeisessä roolissa. Suru on hyvin konkreettista, sen myötä ihminen on surullinen asioista, joita hän on joutunut kohtaamaan tai jotka ovat aiheuttaneet hänelle ahdistusta ja murskaavaa pelon tai pettymyksen tunnetta. Suru on voinut puristaa ihmistä niin fyysisesti ja kokonaisvaltaisesti, että hänen hengityksensä on noussut rintakehälle, hartiat ovat kaartuneet ja lopulta kyyneleet ovat vierineet kasvoille. Työssäni olen tottunut näkemään ihmisiä käymässä läpi tilanteita elämästään, joissa heitä on loukattu tai heidän ahdistustaan tai vastoinkäymisiään ei olla osattu myötäelää. Näitä surun sävyttämiä tilanteita saatetaan pohtia kuukausien, vuosien jälkeen. “Se loukkasi minua.”, “Pahoitin mieleni.”, “Jäin yksin.” ,“Minua ei kuultu.”, “Lähdin pois.” ovat valitettavan tuttuja asioita, joita työelämässä ja yksityiselämässä ihmiset joutuvat kokemaan jakaessaan omia tunteitaan. 

Meitä on monesti opetettu väistämään niiden tunteiden kohtaamisen, jotka aiheuttavat meille mielipahaa tai joista on vaikea keskustella. “Olen niin vihainen” on esimerkiksi lause, jota helposti lähdetään vaimentamaan vaikka olisi välillä hyvä paremminkin kiukuta viha ulos kuin pehmentää sitä. Vihaisuus ei tarkoita aina agressiivisuutta vaan vihan tuntemista ja sen käsittelemistä vaikka kirjoittamisen keinoin. Sanojen kautta asiaa voi olla helpompi lähestyä. Vihalla on myös paljon positiivisia ominaisuuksia, jotka kannattelevat meitä sietämään, määrittämään rajojamme, kunnioittamaan ja rohkaisemaan itseämme. Pidätelty viha pahimmillaan pakottaa kokijan sisään itsesyytöksiä tai masennusta. 

Suruun kohdistuu vielä paljon tabuja. Toisen surua voi olla vaikea sietää, jos siihen ei itsellä ole voimavaroja tai ymmärrystä. Suru on kuitenkin hyvin henkilökohtaista ja jokainen tekee surusta omannäköistään. Ei ole oikeaa tapaa elää, mutta ei ole myöskään yhtä oikeaa tapaa surra. Surullinen ei odota sinulta ratkaisua hänen suruunsa.

Olen itse käynyt läpi paljon surullisia asioista elämässäni. Kuten moni meistä on. Suurimmat surut ovat tietenkin läheisten kuolemat mutta suru on sävyttänyt myös elämää monenlaisissa eri tilanteissa. Suru on vienyt paljon energiaa ja aikaa. Ajanmyötä surulliset asiat ovat muuttaneet muotoaan ja kun päätös asian hyväksymisestä on kypsynyt, suru onkin muuttunut helpotukseksi, raukeudeksi ja toisinaan jopa iloksi. Toiset surut pysyvät. Voin hyvin ymmärtää, ettei suru yksinään ole määrittävä tunne vaan suru voi olla myös sekoitus monista eri tunteista, joista osa on positiivisia ja hyväksyviä.

Suru heittää meidän polvilleen elämän edessä varsinkin jos kohtaamme sen odottamattomasti. Suru voi olla pientä tai suurta, mutta sen tunnistaa kyllä koska se menee syvälle sisimpäämme. Surun salliminen ja sitä myötä tämän tutun tunteen kunnioittaminen on arvokasta. Yksinkertaisimmillaan suru on sitä, että se millä oli meille merkitystä katosi, oli se jokin ihminen tai arvostus, toive tai odotus, luottamus tai ihmissuhde. On lupa surra sen kadottamista.